Miina Savolainen

Voisinko olla sijaisvanhempi maailman ihanimmalle lapselle?

Lapsella on oikeus olla arvokas ja kaivattu jollekin

Miina1

Nuorena lastensuojelutyöntekijänä haaveeni oli perustaa pieni perhekoti tai ryhtyä sijaisvanhemmaksi. Lastensuojelun laitoksessa työskentelemisen ammatilliset ja käytännölliset raamit eivät toimineet hyvin lapsille, eivätkä ne toimineet liioin minulle, siihen minkä koin eettiseksi tavaksi tehdä kasvatustyötä. Lapsille kontakti jokaiseen, uuteen ja väliaikaiseenkin aikuiseen, sisälsi aina kysymyksen: oletko sinä se, joka rakastaa minua loppuun saakka? Kun ihmiset vaihtuvat koko ajan – kuka on se, joka pysyy? Eräs pieni tyttö esitti karmaisevan ajatuksen: koska öisin kaikki aikuiset, yökköjä lukuun ottamatta, lähtevät pois, ovat lapset yksin ja omillaan, keskinäisen dynamiikkansa varassa. Hän pohti, kuka lapsista on arvaamaton, keitä tarvitsee varoa ja pelätä, kuka isommista lapsista antaa pienemmille turvaa? Tulisiko uni oman huoneen valot päällä, vai radio päällä, ovi auki vai kiinni? Itse olisin halunnut tehdä pidempiä työvuoroja, tulla kerralla muutamaksi päiväksi, nukkua ja asua lasten saatavilla, olla kunnolla läsnä sen ajan, jonka olin paikalla. Suhde lapsiin rikkoutui hetkeksi työvuoron loppuessa joka kerta, kun se oli juuri ehtinyt uudestaan alkaa.


Vaikka olin nuori, ymmärsin, että vain oikeassa ihmissuhteessa eläminen voi korjata: lapsen pitää saada tulla oikeasti tärkeäksi jollekin ihmiselle, joka haluaa myös itse olla lapselle tärkeä. Vastavuoroisuus on kaikkein merkityksellisintä. Oikea vanhempi kaipaa yhtä paljon lapsensa huomiota ja rakkautta, kuin lapsi hänen. Vanhemmuus tekee haavoittuvaksi, koska rakkaus lapseen on suurempi, kuin usko omiin kykyihin vanhempana. Juuri niin sen pitää ollakin – oikea herkkyys lapsen sisäistä maailmaa ja persoonaa kohtaan syntyy siitä, ettei vanhempi voi olla koskaan varma siitä, osaako hän olla omalle lapselleen riittävän hyvä peili. Rakastavan vanhemman ja lapsen välillä on side, jota jokainen pieni huomionosoitus, toisen sisäisen maailman ja ajatusten jakaminen, ihokkain oleminen ja rakkaan ihmisen katseessa viivähtäminen vaalivat.


Lastenkodin lapset olivat yleensä jääneet vaille isän ja äidin antamaa perustavaa turvallisuuden kokemusta, kokemusta siitä, että maailma on pysyvä ja hyvä ja ihmiset ovat hyviä toisilleen. Miten lapsi voi rakentaa turvallisen itsearvostuksen, jos hänen jokainen sormensa ja varpaansa eivät ole olleet jollekin ihmiselle ihmeellisiä ja täydellisiä, eikä hänen ajatuksensa ja oppimansa asiat ole tuottaneet toisille vilpitöntä iloa?


Uskon, että lapsen suurin tarve on olla omalla olemassaolollaan iloksi toiselle ihmiselle. Olla arvokas ja erityinen omana itsenään, ei ainoastaan tarpeellinen vanhemman tunnetarpeiden suodattimena tai kiltteydellä ja taitavuudella mitattuna. Kukaan ihminen ei voi oppia niitä taitoja, joita vastavuoroisen ihmissuhteen rakentaminen vaatii, jos joutuu olemaan vain kasvatuksen ja ammatillisten interventioiden kohde. Ihmisen pitää oppia olemaan rakastava ja rakastettu. Sitä ei opi ilman suhdetta toisiin. Minusta oli suuri virhe ymmärtää ammatillisuus niin, ettei siihen voi sisältyä oikeaa rakastamista. Myös ammatillisen hoitajan pitää pyrkiä rakkaudelliseen ja rakastavaan suhtautumiseen lasta kohtaan. Etsiä tietoisesti itsestään jokapäiväistä, arkista kykyä iloita lapsesta, joka ei ole samaa biologiaa oman itsen kanssa. Tämä on kuitenkin fakta myös suhteessa biologisesti omaan lapseen: lapsi on aina oma erillinen yksilönsä, jonka persoona ja elämä ei tule noudattamaan vanhemman toiveita ja tarpeita. Lapsi ei ole vanhemman jatke. Lapsella on oikeus olla arvokas vain siksi, että hän on olemassa.

Lapsen kanssa eläminen jättää pysyvän jäljen

Omalla kohdallani olisin vakavasti halunnut ryhtyä sijaisvanhemmaksi eräälle lastenkodista tuntemalleni lapselle, mutta olin silloin vielä liian nuori, vasta hiukan yli parikymppinen. Oma kasvamiseni oli kesken ja nuoren aikuisen elämä vielä elämättä. En myöskään myöhemmin löytänyt puolisoa, joka olisi innostunut perhekotihaaveesta. Ratkaisin ammatillisuuden ja rakastamisen ongelman tekemällä Maailman ihanin tyttö -projektin oman lastenkotiosastomme kaikkien, silloisten lasten kanssa. Se oli minun pyrkimykseni yrittää olla vastavuoroinen: antaa nuorten tulla osaksi elämääni ja samalla osoittaa heille haluavani olla myös osa heidän elämäänsä, jos he vain haluavat hyväksyä minut siihen kuuluvaksi. Tein itsestäni haavoittuvaisen, sillä en voinut olla varma, osaanko peilata heitä oikein. Jokainen heistä tarvitsi ihan erilaista kohtaamista.


Välillä mietin, millaisen elämän olisin elänyt, jos olisin valinnut toisin ja elänyt tavallista elämää, jossa etusijalla on oma toteutuminen ja perinteisen aikuiselämän tunnusmerkkien rakentaminen? Tai millaisen elämän me kumpikin olisimme eläneet, jos minusta olisi tullut nuorena pienen ihmisen sijaisäiti? En osaa kuvitella, millainen ihminen olisin nyt, niin paljon kymmenen tunnesuhteen rakentaminen ja syvästi turvattomaan maailmaan tutustuminen on myös muuttanut minua. Kaikki nykypäivän ammatillisetkin taitoni ovat loppujen lopuksi maailman ihanimmilta tytöiltä ja heidän läheisiltään peräisin. Olen saanut korvaamattoman arvokkaita hetkiä, joissa saa nähdä toisessa ihmisessä aarteita ja löytää merkitystä omallekin olemassaololleen. Hienot ja kiitollisuutta herättävät hetket ovat tuntuneet entistä tärkeämmiltä niitä hetkiä vasten, jolloin mielessä on käynyt häivähdys, josko demoneja on sittenkin olemassa. Turvattoman ihmisen hauras kiintymys ja hätä siteen katkeamisesta voivat olla järisyttävän voimakkaita. Elämä ei ole yhdentekevää, vaan se on tiheää. Hyvässä ja pahassa, rakkaudessa ja huolessa, tiedän olevani ihan varmasti elossa.


Kaltoin kohdellun lapsen kanssa kommunikoinnissa pitää opetella uusi kieli ja oppia ymmärtämään sellaisia tunnetarpeita, jotka näyttäytyvät käänteisinä tai joita ei ole mahdollista ilmaista verbaalisesti. Sanat ja puhe eivät ole niin tärkeitä, kuin katsekontakti, läsnäolo ja jatkuva toisen ihmisen maailman puoleen kääntyminen. Miten esimerkiksi oppia näyttämään, että on rakastava ja sitoutunut, vaikka olisi vihainen? Pelossa eläneelle pienet sävyt voivat olla rikkovia ja katkaista hauraasti rakentuneen kiintymyksen. Suhteessa kaikkien oleellisinta ovat tunnetaidot, kyky rakentaa turvallisuutta sekä arkielämän että poikkeustilanteiden tuottamien tunteiden lomassa.


Kaltoin kohdeltujen ihmisten ja heidän perheidensä kanssa toimimisessa monet ihmissuhteiden lainalaisuudet eivät päde. Asioita voi yrittää suunnitella ja sopia, mutta on hyväksyttävä se, ettei suhteen turvallisuus rakennu tavoiteajassa tai suunnitelmaa noudattaen. On hyväksyttävä se, etten voi ratkaista toisen elämään liittyviä asioita tai odottaa, että hän kokisi iloa siitä vaivasta, jota näen hänen eteensä. Hänellä on oikeus olla vastaanottamatta sitä hyvää, jota yritän hänelle tarjota. Jokainen meistä on osittain sokea, kykenevä näkemään ”hyvä” vain omasta perspektiivistään, kaipuistaan ja tarpeistaan käsin. Toiselle ihmiselle aivan muunlaiset eleet ja teot voisivat tarkoittaa välittämistä ja sitoutumista.

Onko lapseni minun, jos hän on sijaislapsi?

Varmasti monelle sijaisvanhemmuutta harkitsevalle perheelle kaikkein suurimpia kysymyksiä ovat pelko lapsen menettämisestä ja sijoituksen purkautumisesta, omien biologisten lasten kokemus sijaissisaruudesta sekä lapsen biologisten vanhempien mukana olemisen herättämät, ristiriitaiset tunteet. Usein ajatellaan virheellisesti, että adoptio on tapa saada oma lapsi, kun taas sijaislapsi on ikään kuin lainassa. Adoptiolapsen juuret saattavat sijaita toisella mantereella jolloin kaipuukin poissaolevaa vanhempaa kohtaan on abstraktimpaa. Jos adoptiovanhempi ei kestä lapsen surua, hänen ei ole samalla tavalla pakko toistuvasti kohdata sitä, kuten sijaisperheessä, jossa biologisen vanhemman tapaamiset voivat tuoda kaikille tunnevuoristorataa. Kuitenkin myös poissaoleva vanhempi on läsnä lapsessa, ehkä jopa tiiviimmin kuin se vanhempi, jonka vanhemmuutta lapsi voi realistisesti peilata. Myös adoptiolapsi on kaltoin kohdeltu ja rikkinäinen lapsi, hän ei ole tabula rasa, jonka adoptiovanhempi saa omakseen kuin biologisen lapsen. Lapsella on historia ja hylkäämisen kokemus, joka on aina osa häntä, riippumatta siitä, kuinka korjaavaa rakkautta hänen uusi perheensä hänelle pystyy antamaan.


Vanhemmuudessa on aina mukana mahdollisuus lapsen menettämiseen. Myös oma biologinen lapsi voi kokea vanhempansa epäsensitiivisenä ja ymmärtämättömänä ja hylätä vanhemman tunnetasolla. Vaikka pienenä lapsi on täysin riippuvainen vanhemmistaan, on vanhempi viimekädessä aina riippuvainen aikuistuvan lapsensa hyväksynnästä ja siitä, kelpuuttaako tämä jälkikäteen oikeudenmukaisena vanhemmuuteen liittyvän vallankäytön. Tässä suhteessa kaikki eri tavoin lapsensa elämään tulleet vanhemmat ovat samassa,haavoittuvaisessa asemassa. Vanhemman taito on tehdä lapsen sillä hetkellä käsillä olevasta elämästä arvokasta ja erityistä, mutta lapsi itse punnitsee hänen ratkaisunsa vanhempana omassa itsenäistymis- ja identiteettityössään. Sijaisvanhempi voi vaikeina hetkinä myös itse tukeutua tähän tietoon: lapsen ainutlaatuisen lapsuuden turvaamisessa on kyse myös hänen koko aikuisuudestaan ja elämästään, jota lapsi jonain päivänä katsoo kokonaisuutena ja etääntyneenä kaksien vanhempiensa mahdollisista keskinäisistä tunneristiriidoista.

Kuinka avara sydän minulla on – mahtuuko siihen myös lapsen rikkinäinen vanhempi?

Lastensuojelussa olemme tottuneet ehkä dramatisoimaan lapsen oireilua kodista toiseen siirtymien kohdalla ja lukemaan ne merkiksi vaillinaisesta vanhemmuudesta. Saman tapainen tilanne on tänä päivänä kuitenkin myös esimerkiksi monissa eroperheissä. Lapsi reagoi jo pelkästään kiintymyksen uudelleenrakentamiseen ja katkeamiseen sekä eri perheissä olevan tunnelman muuttumiseen, vaikka molemmissa kodeissa olisi hyvä olla. Lapsen kannaltahan paras tilanne olisi, jos hänen koko perheensä voisi elää yhdessä. Erolapsi elättelee fantasioita isän ja äidin yhteen paluusta, miksei myös sijaislapsi saisi tehdä niin? Ehkä tulevaisuuden lastensuojelua ovat juuri kaikkein eniten ratkaisut, joissa voitaisiin puhua eräänlaisesta sijaisisovanhemmuudesta, jossa osaton vanhempi ja hänen lapsensa ikään kuin perheenä sijoitetaan. Jotakin, joka olisi ensikodin ja sijaisperheen tai perhekodin väliltä. Pitkän linjan kokeneilla sijaisvanhemmilla voisi olla tällaiseen valmiuksia.


Vaikka huostaanotto voi olla välttämätön, ero vanhemmista on kuitenkin aina väkivaltainen ja traumaattinen kokemus lapselle. Erossa olemista tulee aina välttää niin paljon kuin se on mahdollista. Sijaisvanhemman suurta sydäntä kysyykin kaikkein eniten lapsen kaltoinkohtelevan vanhemman kohteleminen arvokkaasti ja arvostavasti. Vanhempi on osa lapsen kuvaa itsestä. Lasta auttaa kaikkein eniten se, että sijaisperhe pyrkii parhaansa mukaan työstämään ristiriitaisia tunteitaan muulla foorumilla ja keskittämään kaiken taitonsa lapsen ja biologisen vanhemman tunnevuorovaikutuksen parantamiseen. Monesti lapsen vanhempi on myös itse kaltoin kohdeltu ja tarvitseva. Tavallaan sijaisvanhemmat joutuvat hänenkin vanhemmakseen. Lasta ei voi täysin korjata suhtautumatta korjaavasti myös tämän vanhemmassa olevaan, pieneen, haavoitettuun lapseen ja muistaen tämän sisäisen lapsen olemassaolon myös niinä hetkinä, jolloin vanhempi tuntuu osoittavan tarkoituksellista pahuutta. Voi olla sydäntä särkevää nähdä lapsen kaipuuta ja kiintymystä vanhempaa kohtaan, joka kohtelee häntä välinpitämättömästi tai huonosti. Sijaisvanhemman omassa sydämessä pistää samalla, sillä hän ymmärtää ettei itse ole samanlaisen kohde, vaikka antaa kaikkensa ja tietää olevansa lapsen elämän ainoa pysyvä perusta. Jos kiintyminen lapseen on tapahtunut ja oikea, rakastava ja haavoittuva vanhempi sijaisvanhemmassa on syntynyt, tämä kokemus on hänelle äärettömän loukkaava.


Sijaisvanhemman työ on soturivanhemman työtä. Kiitos tulee hetkittäin, mutta se voi joskus odottaa itseään kauan. Sijaisvanhemmuudessa välitön palkitsevuus on kiintymyssuhteen kasvaminen lapseen, yhdessä jaettu elämä ja arki, mutta pitkän linjan palkitsevuus näyttäytyy vasta paljon myöhemmin. Pohjimmiltaan sijaisvanhemmuudessa on kyse koko lapsen maailman uudelleenrakentamisesta, siitä, että ennustamattomuuden tilalle tulee pysyvyyttä ja lapsen kaoottinen maailma saa kasvot, jossa ihmiset voivatkin olla hyviä ja rakastavia toisilleen. Kaltoin kohdeltu lapsi ei ota hyvää maailmaa vastaan vähällä. Vanhemman tulee nähdä kiintymys ja turvallisuuden rakentuminen lapsen vihan ja epäluottamuksen takana. Turvallisuus vaatii lukemattomia toistoja, vanhemman kykyä eläytyä lapsen kokemukseen ja viisautta löytää ja hyödyntää korjaavan regression mahdollistavat arkiset leikit ja tilanteet. Antaa lapsen olla hoivattava ja tarvitseva tavalla, johon hänellä ei ole ollut mahdollisuutta.


Vähitellen lapsi kasvaa ulos omasta kaoottisesta maailmastaan, tulee tavoitettavaksi, kohdattavaksi ja asettuu suhteeseen toisten ihmisten kanssa. Hänestä tulee kykenevä ottamaan vastaan rakkautta ja antamaan sitä toisille. Tunnetason osattomuus vanhempien ja lasten välisessä sukupolviketjussa voi murtua. Ilman sijaisperheen antamaa turvaa ja rakkautta se ei olisi ollut mahdollista.


Arvokkuuden rakentaminen kaltoin kohdellulle lapselle, hänen ottamisensa omaan elämään ja sydämeen, on asia, jonka järkevyyttä ei tarvitse jälkikäteen vanhoilla päivillä miettiä. Mitä itse sain tai menetin, ei ole yhteismitallinen sen kanssa, että lapsi sai lapsuuden. Lapsuus on vaan kerran, sen menettäminen jättää ihmiseen elinikäisen jäljen.

Sijaisvanhemmuus vaihtoehdoksi adoption rinnalle

Kansainväliseen adoptioon liittyy paljon eettisiä ongelmia. Onko oikein, että vanhemmat joutuvat eroamaan lapsestaan köyhyyden tai politiikan seurauksena? Köyhät maat tuottavat lapsia vauraiden maiden lapsettomille. Kyseessä on myös bisnes, vaikka adoptio onkin tiukasti säänneltyä. Sijaisvanhempi turvaa omaa selustaansa sillä, että järjestelyn tilapäisyys on kirjoitettu auki ja lapsi saa olla suhteessa biologiseen perheeseensä. Itsenäistyessään lapsi ei tule kysymään, ostitko minut olemaan sinulle haluamasi kaltainen lapsi.

Eräässä adoptiovanhempien koulutuksessa tapasin äidin, joka oli kasvattanut itsenäiseksi useita sijais- ja adoptiolapsia. Hän koki sijaislasten vanhemmuuden olevan perheelle helpompaa juuri siksi, että biologiset juuret ovat osa lapsen elämää, jolloin hänen on helpompi rakentaa ehjää minuutta. Adoptioihin on pitkä jono ja sijaisvanhemmista on samalla huutava pula. Tarvitsemme asennemuutosta ja realistista tietoa sijaisvanhemmuudesta, jotta kaikki ne perheet, jotka vähääkään punnitsevat näitä mahdollisuuksia, uskaltaisivat tarttua sijaisvanhemmuuteen.


Sijaisvanhempana jaksamisen kannalta kaikkein tärkeintä on se, että perheitä tuetaan biologisen vanhemman kohtaamisessa sekä lapsen ja vanhemman suhteen vahvistamisessa. Tähän tarvitaan sekä ammatillista että vertaistukea, mutta lisäksi tunnetasolla toimivia luovia menetelmiä, jotka tuottavat hellempää ja myötätuntoisempaa katsomisen tapaa ja tavoittavat sitä, mikä on vaikeaa pukea sanoiksi. Oleellista on, että vanhempi saa keinoja rakentaa tunnesidettä sijaislapseen ja tämän biologiseen vanhempaan, mutta myös välineitä tukea oman biologisen perheensä tunnesuhteita ja käsitellä omaa kipuaan, jota lapsen kiintymyksen ansaitseminen tuottaa.


Omassa työssäni rakennan juuri näitä menetelmiä: sitä, miten voimauttavan valokuvan avulla voi vahvistaa esimerkiksi biologisten ja ei-biologisten lasten nähdyksi tulemista ja keskinäistä suhdetta sijaisperheessä, tukea sijaisvanhempien parisuhdetta, perheen koko verkostoa, kuten isovanhemmuutta tai yhteistyötä lastensuojeluun. Taiteen voima on ihmeellinen. Perhekuvat näyttävät, mitkä asiat ovat hyväksyttyjä ja muistamisen arvoisia ja ketkä ihmiset kuuluvat tunneperheeseen. Se, mitä asioita kuvissa tehdään näkyväksi, on tunnetasolla merkityksellinen viesti perheeseen kuuluville ihmisille, varsinkin silloin, kun kyky tunnetason kieleen on vajaa. Lapselle myös perheen vaalimat kuvat voivat osoittaa sen, että hänellä on lupa rakastaa ja kuulua kahteen perheeseen.


Kirjoittaja Miina Savolainen on helsinkiläinen taide- ja sosiaalikasvattaja, joka tunnetaan voimauttavan valokuvan menetelmän kehittäjänä ja Maailman ihanin tyttö -lastensuojeluprojektin tekijänä. Savolainen toimii sosiaali- terveys- ja opetusalojen ammattilaisten kouluttajana. Savolainen toimi Ajoissa kotiin -kampanjan suojelijana vuonna 2012 ja kirjoitti tämän tekstin kampanjaa varten.


Kuva: Anne Hämäläinen/Yle Kuvapalvelu

Lisätietoja: www.voimauttavavalokuva.net